Hankin ensimmäisen metsästyskoirani, sileäkarvaisen noutajan, yli 30 vuotta sitten. Sen jälkeen en ole ollut päivääkään ilman koiraa.
Tällä hetkellä minulla on kaksi pienimünsterinseisojaa, kymmenvuotias Esther ja pian kaksivuotias Sinna. Ne ovat seisovia lintukoiria, joita käytetään riistan etsimiseen maastosta. Kun koira löytää teeren, pyyn tai riekon, se seisoo sitä jähmettymällä paikalleen. Koira ei missään nimessä saa lähteä itse saaliin perään, vaikka houkutus onkin suuri.
Metsästyskoirat tarvitsevat paljon koulutusta ja liikuntaa, mutta tarjoavat mainion vastakohdan työelämälle. Syksyisin meillä on tapana lähteä reilun viikon pituiselle reissulle Pohjois-Lappiin. Keskellä erämaata, ilman mobiiliverkkoa ja muita mukavuuksia, sekä minä että koirat nautimme täysin siemauksin.
Olen aktiivisesti mukana münsterinseisojien rotukerhossa ja toimin nuorten metsästyskoirien kouluttajana. Tämän rotuiset koirat oppivat nopeasti ja voivat olla aika omapäisiä. Omistajan täytyy olla koko ajan valppaana, jottei vääränlaisesta käyttäytymisestä tule tapaa. Suurin haaste on löytää tasapaino metsästysvietin ja tottelevuuden välillä.
Koiranomistajan pitää olla kärsivällinen ja johdonmukainen. Koska koira elää nykyhetkessä, sitä ei kannata torua aikaisemmasta pahanteosta. Koira ei ymmärrä puhetta, mutta on ilmeiden ja kehonkielen tulkinnan mestari. Yleisesti ottaen koirien kanssa on helppo tulla toimeen. Ne ovat vilpittömiä eivätkä lainkaan pitkävihaisia. Silloinkin, kun koira on ollut seitsemän tuntia yksin, se tervehtii omistajaansa häntä heiluen.
Koirien vuoksi minun on vaikea olla pitkiä aikoja poissa kotoa. Toisaalta en tunne minkäänlaista tarvetta etelänmatkoille. Olen saanut koiraharrastukselta ja ihmisiltä, joihin olen sen kautta tutustunut, paljon enemmän kuin aurinkolomalta koskaan.
Elämä olisi paljon tylsempää ilman koiraa.